Puolustajat: Kristallipallon valtakunta

Hömppäpediasta
Siirry navigaatioonSiirry hakuun

Prologi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanalainen tila: puoliksi luola, puoliksi kammio. Pimeä, kylmä ja kostea. Sisällä olevasta olennosta se tuntui lähes kotoisalta. Tilan ainoa valo oli tuon olennon pitelemän sauvan päässä lepattava, kelmeänvihreä liekintapainen. Sen sairaalloinen valo sai lattian tuntumassa uurastavien orjien kasvot näyttämään vääristyneiltä ja epäinhimillisiltä. Sauvaa kannattelevan mestarin kasvoja se ei vääristänyt. Se paljasti enemmän niiden todellisesta muodosta, mikä oli paljon pahempaa. Mestari oli juuri aikeissa antaa vierellään seisovalle assistentille merkin ruoskia orjia lisää - ei koska se lisäsi heidän työtehoaan, vaan koska mestari oli pitkästynyt ja ruoskituttaminen miellytti häntä - kun yksi limassa puurtavista onnettomista löysi jotakin. Kylmästä turrat kädet vetivät murentuvat, ikivanhat kivet pois löydöksen edestä ja pyyhkivät vuosisatojen saastan sen päältä. Assistentti hajotti orjat muutamalla julmalla iskulla ja veti sen itse, hyvin varovasti esille. Se oli kivitaulu, epäsäännöllisen muotoinen, musta, ja peitetty kauan sitten kuolleen kielen kirjoitusmerkein. Mestari otti toiselta avustajaltaan vastaan harmaalla nesteellä täytetyn lasin, jonka sisältöä ei ollut hyvä ajatella. Lonkerot nytkähtelivät merkiksi assistentille lukea. Tämä tavaili hetken aikaa symboleja, ja luki sitten taulun ensimmäisen rivin ääneen. Mestari sylkäisi juomansa lähimmän orjan päälle.

Assistentti jatkoi lukemista, ja orja, jonka päälle mestari oli sylkäissyt juomansa vilkuili risaisen kaapunsa hupun alta tarkkaavaisin silmin, pannen merkille kaiken. Kun taulun luku oli päättynyt, orja luikahti sivummas, mikä onnistui helposti, kun mestarin huomio oli jakamattomasti kiinnittynyt kivitauluun. "Orja", joka ei ollut oikeastaan oikea orja ensinkään, kaivoi kaapunsa sisuksista pimeään nurkkaan hiivittyään pienen laitteen, ja näpytteli sitä hetken aikaa. Olkansa yli vielä kerran vilkaistuaan "orja" - oikeastaan vakooja - painoi pientä vihreällä merkittyä Lähetä-painiketta. Vakooja tiputti kommunikointilaitteensa lattialle, ja vain muutamaa sekuntia myöhemmin se alkoi huomaamatta sulaa silkaksi mössöksi. Laite itsetuhoutui jättämättä itsestään paljon minkäänlaista jälkeä, ja vakooja livahti takaisin orjien joukkoon. Hän oli vain yksi ratas hyvin suuressa ja monimutkaisessa koneistossa, joka ulottui täältä tähtiin, ja hän oli täysin uhrattavissa oleva osa tätä koneistoa.

Vaikka vakoojan tekemä lähetys oli hyvin suojatulla taajudella, oli kuitenkin olemassa eräs taho, joka oli investoinut huomattavia summia juuri pystyäkseen juuri tämänkaltaisten salaisten lähetysten purkamiseen, ja juuri tämän vakoojan edustaman salaisen organisaation vastavakoilemiseen. Eräässä KHV:n huippusalaisista vakoilutukikohdista signaali otettiin vastaan ja kun sitä oltiin vähän aikaa palloteltu eri koodinpurkutietokoneiden välillä, ulos oli saatu jotain enemmän tai vähemmän selkokielistä. Yksi vilkaisu viestin ensimmäisiin tekstiriveihin riitti vakuuttamaan tiedustelukeskuksen johtajan siitä, että tämä oli selkeästi niin kutsuttu Vakava Hömppäjuttu™, ja hän poimi lähes välittömästi käteensä puhelimen luurin ja naputteli salaisen kuumalinjanumeron suoraan KHV:n päätukikohtaan, jossa koko organisaation päällikön Merkin Muffleyn henkilökohtainen puhelin alkoikin pian soida. Muffley nosti luurin, ja kuullessaan mitä soittajalla oli sanottavana, hän veti terävästi henkeä. Puhelun loputtua hän katkaisi sen tarkoituksenmukaisen harkitsevasti, ja alkoi sitten nopeasti naputella hänelle viime vuosina hyvin tutuksi tullutta numeroa.

Samalla kun orjien joukkoon soluttautunut vakooja oli tekemässä omaa salaista lähetystään salaseuransa johtajalle, kaivuupaikan lähiympäristössä oli ryhmä muita vakoojia. He olivat pukeutuneet mustiin, ja he kuuntelivat tarkasti. He olivat nimittäin kirurgisesti ujuttaneet minikokoisia mikrofoneja muutaman orjan korvakäytäviin, ja pystyivät niin salakuuntelemaan salaperäisen lonkeroisen mestarin ja tämän assistenttien keskustelua. He kirjasivat muistiin kaiken, ja postittivat sen suoraan omalle johtajistolleen, joka vastaanotti nämä viestit hyvin erilaisessa paikassa, salaisessa Xanadun palatsissa, jossa tämän mahtavan planeettainvälisen salaseuran Maapallon pääkallonpaikka sijaitsi. Viestit vastaanottanut vastaava toiminnanjohtaja alkoi hyvin pian äyskiä käskyjä alaisilleen, ja painavat rattaat lähtivät liikkeelle muutaman tekstirivin voimalla.

Tehtävä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

KHV:n lentokone jyrisi Amazonin sademetsän yllä. Se kaarteli aikansa etsien aukkoa puunlatvojen vihreässä katossa. Kun sellainen lopulta löytyi, luukku koneen kyljessä avautui ja Puolustajat hyppäsivät ulos. Kenelläkään heistä ei ollut laskuvarjoa: rakettirepulla varustettu Rautaröhmö ja omalla voimallaan lentämään kykenevä Kapteeni Aurinkokunta tarttuivat lentokyvyttömään Viimeiseen Kennedyyn ennen kuin tämä ehti pudota, ja laskeutuivat jotakuinkin kevyesti maahan. Alhaalla Kennedy otti johdon, sillä hän oli kolmikosta ainoa, jolla oli sanottavaa eräkokemusta. Aluksi kulku sujui helposti siihen nähden, että tämä oli tutkimatonta viidakkoa, mutta Puolustajien edetessä aluskasvillisuus muuttui hiljalleen yhä tiheämmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi, kunnes joka askeleesta oli taisteltava viidakkoveitsin ja supervoimin. Vähemmän supervoimakkaalle ryhmälle matkanteko olisi ollut tyystin mahdotonta. Oli kuin jokin mystinen voima olisi tietoisesti yrittänyt pitää tunkeilijat loitolla. Tietenkin näin olikin, mutta sitä Puolustajat eivät vielä tienneet.

Vaikka se ei jalan kulkevasta, varsinkaan tiheän kasvillisuuden läpi, ollutkaan ilmeistä, Puolustajat olivat laskeutumassa laakson pohjalle. Laaksoa ei oltu havaittu ilmasta käsin, koska sitä mukaa kun maanpinta laski, puut pitenivät niin että ylhäältä latvuston taso näytti pysyvän samana.

Ensimmäinen merkki siitä, että Puolustajat olivat saavuttaneet määränpäänsä oli mikä näytti yhteenkietoutuneista puunjuurista ja -rungoista muodostuneelta kiinteältä muurilta. Toinen merkki oli tässä vallissa oleva portinkaltainen aukko ja sen edessä maassa oleva, varsin taitavasti halkaistun ihmiskallon muotoon kaiverrettu suuri kivi. Ei ollut kovin vaikea päätellä, mitä sen oli tarkoitus viestittää. Kapteeni Aurinkokunta pysähtyi nappaamaan kivestä kuvan matkamuistoksi, ja sitten Puolustajat työntyivät sen ohitse ja läpi portista.

Toisella puolella kävi ilmeiseksi, ettei muuri ollutkaan kauttaaltaan puuta, vaan kokonaan puuaineksen peittämää kiveä. Sen toisella puolelle oli lisää samankaltaisia, vaihtelevan raunioituneita, laastittomia kiviseinämiä joiden päälle ja ympärille oli kasvanut juurakoita. Maata peitti tiivis kerros juuria ja köynnöksiä, mutta kulkua haittaavaa aluskasvillisuutta ei enää ollut - lehväkatto oli niin läpitunkematon, ettei sellaiselle olisi riittänyt valoa. Paikka muistutti lähinnä kaupunkia tai labyrinttiä, jonka oli annettu rapistua muutama vuosituhat ja jonka päälle oli istutettu metsä.

Kulku raunioiden läpi oli hidasta, sillä ne olivat olleet sokkeloisia jo silloin kun ne oli rakennettu, eivätkä aika, eroosio ja puut olleet tehneet niistä helpommin navigoitavia. Lentotaidosta ei ilmeisistä syistä ollut apua. Eksymisestä ei kuitenkaan ollut pelkoa, sillä Puolustajat saattoivat superaivoillaan muistaa, mistä olivat kulkeneet ilman että heidän tarvitsi turvautua lankaan tai leivänmuruihin.

Kun Kapteeni Aurinkokunta sitten kiersi erään kulman ympäri, hän oli törmätä johonkin, mikä aluksi näytti jättiläisorkidealta. Hän ei ehtinyt saada siitä kunnollista kuvaa, kun jonkinlainen terävä kärhi syöksähti esille sen terälehtien välistä ja viilsi pienen haavan hänen poskeensa. Kapteeni otti yllättyneenä pari taka-askelta. Olento oli jotakuinkin kaksimetrinen. Sen juuressa oli suuri, pyöreä, hieman sipulin kaltainen massa, josta erkani alas kolme lyhyttä, paksua haaraketta, jotka näyttivät toimivan jalkoina. Massan yläosasta kasvoi pitkä, paljas varsi, joka päättyi eräänlaiseen värikkääseen, lehtevään kitaan, jonka sisälle äskeinen kärhi juuri vetäytyi. Varren tyvestä kasvoi kolme jäykkää, lehdetöntä, tikkumaista uloketta. Kyseessä oli selvästi jonkinlainen outo, liikkumakykyinen lihansyöjäkasvi. Se värisytti tikkujaan varttaan vasten tuottaen rummuttavan äänen ja kävi uuteen hyökkäykseen.

Tällä kertaa Aurinkokunta oli kuitenkin valmiina. Hän väisti kärhen iskun, tarttui siihen ennen kuin se ehti vetäytyä, ja repäisi sen katki. Kasvi nytkähteli kuin tuskissaan. Kulman takaa ilmestyi esiin toinen, ja ne kävivät yhdessä Kapteeni Aurinkokunnan päälle, aikeenaan ilmeisesti syödä hänet elävältä havaittuaan kärhet tehottomasti.

Rautaröhmö ja Viimeinen Kennedy eivät voineet auttaa toveriaan, sillä raunioiden seasta suihkahti esille kaksi uutta kärheä, jotka iskivät vuorostaan heitä. Niillä ei ollut suurta vaikutusta, sillä Rautaröhmö oli panssaroitu ja Kennedy tunteeton, luodinkestävä kone. Kennedyn kimppuun hyökännyt kasvi huojui esiin muurin takaa ja kalisteli. Kennedy vastasi ampumalla sarjan sen keskusmassaan. Rautaröhmön kimppuun kävi kaksi kasvia. Hän asettui kaksiulotteisuuttaan hyödyntäen syrjä etummaista kohti. Tämä hämmensi sitä siksi, että Rautaröhmö ehti muuttaa asemaansa niin, että kasvit olivat samassa linjassa häneen nähden, ja kärvensi sitten molemmat liekinheittimellään. Kapteeni Aurinkokunta sai viimein sidottua omien vastustajiensa varret solmuun.

Kaukaa kuului vaimeaa rummuttavaa ääntä. Sillä oli useita lähteitä, ja ne lähenivät.

”Ehdotan, että lisäämme tahtia.”

~Rautaröhmö

Kapteeni Aurinkokunta ja Viimeinen Kennedy eivät vastustaneet ajatusta.


Puolustajien törmäily raunioiden halki päättyi samanlaiseen puun ja kiven seinään kuin niiden ulkopuolella. Tällä kertaa portti ei kuitenkaan ollut heti heidän edessään, ja heidän oli kierrettävä jonkin matkaa kuperan muurin ympäri ennen kuin löysivät sen. Se oli suurempi kuin ulkomuurissa ollut, sen kaareen oli kaiverrettu monimutkaisia hierogrammeja, ja sen takaa alkoivat kiviset portaat ylöspäin. Pääkalloveistosta ei ollut; sen sijaan portin kummallakin sivulla oli pylväsmäinen patsas, joka esitti jotakin hyvin rumaa ja moniraajaista. Myös patsaiden välissä oli jotakin rumaa ja moniraajaista: moninkertaisesti ihmisen kokoinen, valkoturkkinen, jokseenkin gorillan muotoinen mutta nelikätinen olento. Se oli ehdottoman kuollut.

Puolustajat käänsivät ruumiin ympäri ja tutkivat sen vammat: yksi olkapäistä oli sijoiltaan, ja rintakehä oli vastaanottanut useita iskuja, jotka olivat polttaneet lihaa ja painaneet luut sisään. Analysoituaan todistusaineistoa hetken superaivoillaan Puolustajat saattoivat muodostaa arvion siitä, mitä oli tapahtunut: kuusiraajainen apina oli vahti, jonka oli tarkoitus estää asiattomien kulku portista. Se oli havainnut tunkeilijan, ja käynyt hyökkäykseen. Jonkinlainen telekineettinen voima oli lukinnut sen paikoilleen, ja sen olkapää oli mennyt sijoiltaan sen yrittäessä riuhtoa itseään vapaaksi. Kun se oli näin tehty liikuntakyvyttömäksi, jokin hyvin voimakas oli hakannut sen kuoliaaksi. Oli vain yksi Puolustajien tuntema taho, joka saattoi tehdä tällaista jälkeä: Vastustajat olivat jo täällä!

Under construction.png
Alla rakentamisen!
Tämä artikkeli on harvinaislaatuisen perseestä, koska se on keskeneräinen.
Ota rukkaset ja vasara käteen ja rakenna sitä hieman valmiimmaksi.