Käyttäjä:Röhmöfantti/Qahiq-tarina

Hömppäpediasta
Siirry navigaatioonSiirry hakuun
Asetelma

Kylänvanhimman tytär/poika on kaapattu, läpikulkumatkalla olevat eksentrikot narutetaan selvittämään asia. Asian takana on läheinen aatelinen, "kreivi Pikseli" (http://imgur.com/Y7HsKQX - "kreivi Isheru"?), joka käyttää emävaltakunnan romahdusta sukunsa vallan palauttamiseen.

Tapahtumakulku

Sankarit seuraavat örkkejä leivänmuruvanaa myöten (Örkkien on pidettävä tauot liikkeessä - huonot työehdot. Viimeiset kolme päivää ne ovat syöneet vain matoista leipää: eivät ne madot niin, mutta se leipä...) He löytävät luolan, minne varas soluttautuu, muut seuraavat, löytävät vangin, yrittävät kuljettaa tämän huomaamatta ulos siinä onnistumatta. Seuraa tappelu, missä örkkejä johtava Pikselin palkkasoturi pakenee. Hän pudottaa jotakin, mikä johtaa sankarit Pikselin kartanolle. Pomonsa kadottua örkit liukenevat.

Sankarit pääsevät sisään kartanoon esittämällä pimeän yllättämiä matkustavaisia, jotka pelkäävät seudulla liikkuvia ryöstäjiä (ja örkkejä).

Päähenkilöt
  • Ihmistaistelija, käyttää lyhytmiekkaa ja pistooleja
  • Kääpiö, rintamakarkuri möthräl-ritareista, vei haarniskan mukanaan
  • Tuulen hyvän jumalan pappi, suorittamassa pyhää tehtävää
  • Salamahaltia, taikuuden, jousen ja pitkämiekan mestari
  • Velho, manatyypit luonto, tuli, kivi, vesi; jäljittää maagista artifaktia killan toimeksiannosta, aikoo pitää sen itse
  • Varas, varastanut jotakin arvokasta

Katkelma 1[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreivi Pikselin kartanon kuvaus. Voi olla tarinan alku- tai keskivaiheilla.

Kartanolta puuttuivat kanuunankuulilta suojaavat teräväkulmaiset bastionit ja taapäin viettävät maavallit, jotka olivat niin ominaisia modenrneille linnoitusjärjestelmille. Niiden poissaolo oli merkki aatelishuoneen nykyisestä alennustilasta, yhtä lailla kuin kartanon pystysuorien, kivisten muurien kunnioitustaherättävä paksuus ja korkeus kertoivat sen menneestä mahdista. Pinnalta rapistuneiden muurien yllä lepäävä kartanokompleksi oli kuitenkin hyvässä kunnossa, sen viettävien kattojen tiilit vahvan punaiset, sen ikkunat ja parvekkeet valaistu keskellä yötäkin kallein öljylampuin. Lamppujen valoa vasten piirtyivät näkyviin muurinharjalla pareittain tai yksin partioivien, kiväärein aseistautuneiden vartiomiesten varjot. Tykkejä vastaan kartanon puolustukset saattoivat olla riittämättömät, mutta ilman niitä ei valtausta olisi terveellistä yrittää.

Keisarinvallan kasvu oli nähnyt aatelisten vallan supistumisen ja siirtymisen byrokraateille samassa suhteessa. Vähäisimmät suvut olivat menettäneet maansa kokonaan, ja moni merkittävämpikin jätetty elämään verorahoista maksetulla kapealla stipendillä vailla todellista valtaa. Niin oli käynyt myös täällä. Nyt, kun keisareita ei enää ollut, epäiltiin laajalti, mutta harvoin julkisesti tai kovin kovaan ääneen, että kreivitär oli laajentanut sukunsa tointa maanomistuksesta maantierosvouteen tulojensa kasvattamiseksi. Keisarinvallan romahdus ja keisarikunnan jako tiesivät epävarmuutta ja vaikeuksia, mutta joillekin – mahdollisuuksia.

Katkelma 2[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tehtävä nakitetaan päähenkilöille.

Ovi paukahti auki. Kylmän, märän tuulen mukana sisään tuli kaksi kaupunginvartioston sotilasta, jotka ottivat paikat oven kummallakin puolella. Toinen kohotti ladatun varsijousen; toinen oli paljastanut miekkansa. Seuraavaksi kaupunginvartioston komentaja, joka asteli peremmälle, kierrätti katseensa salin ympäri, ja sanoi: "Kaikki, jotka ovat kaupungin asukkaita, poistuvat."

Yksi kerrallaan tai pienissä ryhmissä majatalon harvojen pöytien ääressä tai sen laastittuja seiniä vasten istuneet asiakkaat poistuivat ovea vartioivien kaartilaisten välistä. Lopulta salissa oli vartijain lisäksi jäljellä vain kuusi henkeä.

Nämä kuusi istuivat erillään ja hajallaan ympäri salia. Kolme heistä oli ottanut paikat seinänvierustalta: yksi, lyhyen ja tanakan vartensa ja kasvojensa tuuhean karvoituksen perusteella helposti tunnistettavissa kaapiiksi; toinen, jäntevä pikemminkin kuin lihasikas ihmismies, jonka kasvojen ja käsivarsien haalenneet arvet paljastivat hänet sotilaaksi; kolmas, jonka piirteitä peitti haalistunut viitta, salin pimeimmässä nurkassa. Loput kolme istuivat matoilla salin keskiosassa: yhdellä koruton papin matkakaapu ja //tuulen hyvän jumalan nimi//, tuulten jumalan, tunnus kaulallaan; toisella Kolmentoista kehän maagin kaiverrettu sauva; kolmannella päänsä ympärille kiedottuna huivi, joka jätti näkyviin vain kapean kaistaleen ihoa silmien ympäriltä.

Kaupunginvartioston komentaja loi kuhunkin kuudesta vuorollaan arvioivan katseen ennen kuin viittasi toiselle ovea vartioivista alaisistaan. Tämä puolestaan avasi viimeisen ulosmenijän perässä kiinni paiskautuneen oven. Sisään kävi taas kaksi vartijaa, sitten kirjuri, ja viimeisenä kylänvanhin.

Kirjuri veti kaapunsa leveästä hihasta esiin käärön, rullasi sen auki, ja luki ääneen: "Minä, taivaiden armosta //provinssin nimi// maaherra –" tässä kohtaa kirjuri hyppäsi pitkän osion yli "– ja niin edelleen; katsoen keisarillisen valtaistuimen ollessa vailla haltijaa olevani provinssin korkeimpana virkamiehenä sen mandaatin ja laillisen esivallan perijä; tiedostaen, että näinä epävakaina aikoina tuon esivallan vaaliminen vaati tavallisesta poikkeavia toimenpiteitä; määrään seuraavasti, koskien kaikkia provinssin prefektejä, magistraatteja, tuomareita ja kylänvanhimpia ja astuen voimaan välittömästi –" taaskin kirjuri hyppäsi eteenpäin "– kaikki provinssin valtatiet, sillat ja kanaalit olkoon suljetut kaikilta niiltä, joilta puuttuu kuvernöörin tai hänen asianmukaisesti valtuutetun edustajansa sinetillä varustettu lupakirja. Ulkonaliikkumiskielto pimeän aikaan astukoon voimaan kaikissa provinssin kaupungeissa. Kaikki näitä kieltoja rikkovat viiveettä vangittakoon odottamaan asianmukaista tuomiota." Kirjuri rullasi käärön kiinni ja sujautti sen takaisin hihaansa.

"Tällaiset ovat maaherramme käskyt", kylänvanhin sanoi. "Mutta me kaikki tiedämme, ja olettaakseni maaherrakin tietää, että 'näinä epävakaina aikoina' hänen 'laillinen esivaltansa' yltää täsmälleen niin pitkälle kuin hänen armeijansa jaksavat marssia – ja kun naapurimaaherrat ovat yhtä lailla katsoneet olevansa keisarinvallan laillisia perijöitä ja jok'ikinen suinkin kynnellekykenevä pikkuaatelinen hautoo sukunsa vallan palauttamista, hänellä tuskin liikenee yhtäkään sotilasta tänne asti marssitettavaksi.

"Mutta hän on oikeassa. Vaarallista väkeä on liikkeellä – rintamakarkureita, rosvoja ja vielä pahempia. Kenties teidät olisi varminta heitättää ulos kaupungista tai sisään tyrmään. Minä olen kuitenkin vain vaatimaton virkamies, ja olen taipuvainen tottelemaan maaherran käskyjä jättämällä tottelematta – siis omasta puolestani. Se, miten ja minne teidän matkanne tästä jatkuu riippuu kuitenkin lopulta teistä – siitä, kuinka yhteistyökykyisiä olette."

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Kuusi matkalaista vilkuilivat syrjäkarein toisiaan, kylänvanhinta, ja eritoten aseistettuja vartijoita. Arpinen sotilas huomasi sivusilmällä nurkassa kyyhöttävän, viittaan kääriytyneen hahmon olevan hivuttamassa asetta saappaanvarrestaan. Päättäen vetää huomion itseensä hän virkkoi: "Mitä haluatte meidän tekevän?"

Kylänvanhin puhkesi hymyyn. "Arvasin, että osoittautuisitte yhteistyökykyisiksi. Asianlaita on nimittäin niin, että kaupunkiamme vaivaa örkkiongelma."

"Ja sinusta me näytämme seikkailijoilta", kaapii murahti seinänvierustalta.

"Minusta te näyttäisitte olevan joko seikkailijoita tai vaarallisia rikollisia. Ero on lopulta siinä miten toimitte."

"Minä olen Kolmentoista kehän maagi virallisella asialla. Keisari takaa –", maagi aloitti.

"Mikä keisari?", kylänvanhin keskeytti. "Toiseksi – eikö teille erivapauksia suonut sopimus sisältänyt myös velvoitteita? Kuten velvoitteen tarjota apua maakuntien virkamiehille sitä pyydettäessä?"

Maagi ei sanonut mitään, mutta hänen rystysensä valkenivat hetkeksi hänen puristaessaan sauvaansa.

"Entä minä?", tuulten jumalan pappi kysyi.

"Teitä, vihitty", kylänvanhin sanoi, "minulla ei ole oikeutta pakottaa palvelukseen. Siksi olen pakotettu pyytämään."

Pappi nyökkäsi, ei myöntymyksen vaan ymmärryksen merkiksi.

"Oletatko kuusihenkisen seurueen pystyvän karkottamaan örkkilauman siinä missä kaupunginvartiostosi ei ole kyennyt?", soturi kysyi.

"Kaupunginvartioston vahvuus on rajallinen ja voimat sidottu kaupunkimme kaduille ja muureille. En halua teidän lyövän örkkejä yksinänne, vaan vapauttavan vangin, jonka ne ovat ottaneet."

"Örkit ovat kaapanneet jälkeläisenne, tai muun lähisukulaisenne, ja vaativat lunnaita tai antautumista", sanoi huivipäinen, joka ei tähän mennessä ollut puhunut saati liikahtanut.

"Aivan", kylänvanhin sanoi nyökäten, hiukan yllättyneenä.

Hetken hiljaisuus, jonka katkaisi papin vaatteiden kahina tämän noustessa pystyyn. "Hyvä on", hän sanoi. "Valtiaani komentaa vihittyjään tarjoamaan matkoillamme apua hädänalaisille, ja tämä hätä vaikuttaa todelliselta. Olen valmis tekemään voitavani."

Kylänvanhin kumarsi kevyesti kiitollisuudenosoituksena.

Kaapii mutisi puoliääneen jotakin käännöskelvotonta rotunsa kulmikkaalla kielellä, ja nousi hänkin. "Minulla ei taida olla vaihtoehtoja", hän sanoi.

"Ei ole", kylänvanhin myönsi hymyillen.

Nurkassa istuva viittaan kääriytynyt punnitsi saappaanvarresta esiin ujuttamaansa veistä kämmennessään. Soturilla oli varmastikin ase mukanaan, ja hän oli tunnistanut yhden velhon sauvaan kaiverretuista merkeistä tulen symboliksi. Yhdessä he varmastikin selviäisivät viidestä vartijasta. Sen jälkeen heidän tarvitsisi vain taisteltava tiensä ulkona lähes varmasti odottavien vahvistusten lävitse portille, ja sitten portin läpi... Portin, joka oli varmasti suljettu ja vartioitu. Keskellä yötä, kun muurien ulkopuoli viimeisimmän mukaan vilisi örkkejä.

Teeskennellen korjaavansa viittansa asentoa hän antoi veitsen pudota hihaansa ja nousi hänkin. Soturi, joka oli tahollaan suorittanut samat laskelmat, noudatti mallia.

Jäljelle jäivät velho ja huivipäinen. Jännittyneen hetken, kun velho ja vartijat mittailivat toisiaan, ensikimainittu sauvaansa puristaen, jälkimmäiset kädet miekoillaan tai varsijousen liipaisimella, jälkeen velho kohautti olkiaan, kokosi kaapunsa helmat, ja nousi hänkin. Viimeisenä suoristautui huivipäinen, joka kohottautui sulavasti polviltaan seisomaan. "Palveluksessanne, oi oikeudenmukaisuuden palvelija", hän sanoi, käyttäen keisarillisten virkailijoiden arkaaista virallista titteliä, ja kumarsi hiukan pilkallisesti kylänvanhimman suuntaan.

Kylänvanhin ei alentunut vastaamaan. "Vartijat johdattavat teille paikalle, jossa kaappaus tapahtui. Saatte toki ensin noutaa tavaranne – joiden joukossa kaikki aseenne ilman muuta ovat."

Katkelma 3[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päähenkilöt pääsevät örkkien jäljille.

"Selviä taistelun merkkejä", soturi sanoi tarkoittaen aluskasvillisuutta täplittäviä tummia läiskiä, jotka eivät olleet varhaisruskaa, "mutta en erota jälkiä. Mihin suuntaan örkit ovat menneet?"

Huivipäinen kumartui tutkimaan jotakin maassa olevaa aukion reunalla. "Uskoakseni tuohon suuntaan", hän sanoi osoittaen.

Soturi meni lähemmäs ja kumartui hänkin katsomaan. "Leivänkannikka?"

"Ja tuonnempana on toinen. Örkkien on täytynyt syödä liikkeestä."

"Ja murustaneet noin runsaasti?" varas, joka hänkin oli tullut lähemmäksi, kysyi.

"Leipä on matojen kalvamaa – örkit ovat syöneet madot ja jättäneet leivän."

"Sitä en voi lukea niiden viaksi", varas sanoi katsoen inhoten maassa makaavaa leivänpalaa.

"Ainakin ne kuolevat hyvinsyöneinä", kaapii sanoi lähtien marssimaan huivipäisen osoittamaan suuntaan.

"Tai saavat meidät jälkiruoaksi."