Puolustajat: Painajainen ennen pyhäinpäivää

Hömppäpediasta
Siirry navigaatioonSiirry hakuun
Puolustajat.

Puolustajat: Painajainen ennen pyhäinpäivää (The Defenders: The Nightmare Before Hallowmas) on Puolustajien tehtävä, joka tapahtui vuonna 2058. Vihollisina toimivat Vastustajat.

Alustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pankkisali. Lähestyvä pyhäinpäivä ei näkynyt mitenkään. Päivä oli tavallinen ja kiireinen. Sillä, mikä, missä ja milloin ei oikeastaan ollut väliä. Tärkeää oli se, että tämä oli pankki, ja nyt oli kiireinen päivä. Kiireinen, ja hyvää vauhtia muuttumassa vähemmän tavalliseksi.

Ovi irtosi saranoiltaan. Ei repeytymistä, ei taipumista: vain siisti, suora liike, joka alkoi oviaukosta ja päättyi vastakkaiseen seinään. Tämä kiinnitti odotetusti kaikkien paikallaolijoiden huomion.

Siitä, missä ovi oli ollut tuli sisään kolme miestä. Kaksi heistä käveli. Kolmas, keskimmäinen, leijui kämmenenleveyden verran lattian yläpuolella. Oven vieressä seissyt vartija, reagoiden vain hiukan liian myöhään, tavoitteli asetta. Vaivansa palkaksi hän sai toisen jalan liikkuvista miehistä kämmensyrjän kaulansa sivuun. Hän lysähti maahan ääntä päästämättä. Toinen kävellen kulkevista, jonka erotti toveristaan hänen kaljua päätään peittävä oliivinvihreä huivi, kohotti kaksi asetta liikkeellä, josta teatraalisuudestaan huolimatta kuulsi rautainen taito ja varmuus. Kaksi pääkohtaa nousi esiin. Ensinnäkin tämä mies piteli kummassakin kädessään asetta, jonka pitelemiseen tavallinen ihminen olisi tarvinnut kaksi kättä ja olkapään. Toiseksi nämä olivat sellaisia aseita, joilla oli hyvin selkeästi oikea pää ja väärä pää. Kaikki pankkisalissa olijat olivat väärässä päässä.

Keskimmäinen mies, se, joka ei kävellyt vaan levitoi, puhui.

”Hyvää päivää. Te olette kaikki panttivankejamme. Kenenkään ei tarvitse vahingoittua...”

Kuin ohimennen hän teki pienen, mutta tarpeeksi havaittavan liikkeen kädellään. Tiskin takana hälytysnappia kohti kurottaneeseen virkailijaan osui telekineettinen voima. Kuului rusahdus, ja hän vajosi maahan kasvot väärällä puolella ruumista.

”...kenenkään ei olisi tarvinnut vahingoittua. Tehkää kuten käskemme, ja saatte elää. Menkää kaikki vatsoillenne makuulle tiskien eteen. Heittäkää kaikki mukananne olevat esineet salin keskelle. Ristikää kätenne selkienne taakse. Älkää yrittäkö vastustella.”

Asiakkaat ja henkilökunta tottelivat. Tässä vaiheessa hidasjärkisimmätkin olivat tajunneet, ketkä nämä kolme miestä olivat: Vastustajat!

Kolmikon kannoilla sisään käveli neljäs hahmo. Musta, hupullinen kaapu peitti hänestä kaiken paitsi kädet. Niistä toisessa hänellä oli pitkä, tumma sauva, jonka kärkeen oli istutettu ihmisen pääkallo. Hänen astuessaan kynnyksen yli salin lämpötila tuntui yht'äkkiä laskevan, ja hänen kulkiessaan ohi tuli hänen mukanaan mullan, mädän ja jonkin kauan sitten kuolleen hajun - avatun haudan löyhkä. Sauva iski rytmikkäästi joka toisella askeleella lattiaan kun hän käveli katsettaan kääntämättä panttivankien ohi pankkiholville.

The Ultimate Leader loi holvin oveen arvioivan ja hiukan halveksuvan katseen. Olennon, joka saattoi kaataa pilvenpiirtäjiä ajatuksen voimalla, oli vaikea ottaa yhtä ovea kovin vakavasti. Hirvittävän kirskunan säestyksellä teräs alkoi vääntyä. Saranat repeytyivät irti. Betoni mureni. Ovi ei niinkään auennut kuin lakkasi olemasta ovi ensinkään.

”Onko se täällä?”

~The Ultimate Leader

Mustakaapuinen nyökkäsi. Hän meni sisälle, näytti miettivän hetken, ja kopautti sitten sauvallaan lattiaa.

”Tästä alas.”

”Hyvä. Meillä on kaikki tarvittava. Olisi hyvä, jos jättäisit ainakin puolet henkiin, mutta se ei ole välttämätöntä.”

~The Ultimate Leader

Sen sanottuaan Vastustajien johtaja kääntyi ympäri ja levitoi ulos. Jorma Muje meni hänen perässään Kojon jäädessä vahtimaan vankeja.

Mustakaapuinen tuli ulos holvista ja silmäili panttivankeja. Hänen silmänsä kiiluivat hupun alla, ja hänen vapaaseen käteensä oli ilmestynyt veitsi, jonka terä oli hammastettua obsidiaania.

Tehtävä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustajien päämajassa valmistauduttiin innolla kohta tulevaan halloweeniin. Kapteeni Aurinkokunta oli aitona amerikkalaisena patrioottina ja kuluttajana sijoittanut Puolustajien budjetista kuusinumeroisen summan rekkalastilliseen toinen toistaan muovisempia koristeita, joita hän nyt innoissaan liimaili pitkin huoneista. Niiden lisäksi hän oli hankkinut kymmenen kiloa makeisia. Hän ei toki odottanut, että kukaan tulisi New Yorkin keskustaan Empire State Buildingin kattohuoneiston ovelle niitä kysymään, vaan suunnitteli syövänsä kaiken itse. Rautaröhmö, sympaattinen kun oli, autteli Kapteenia parhaansa mukaan. Viimeinen Kennedy, joka ei ennalta-arvattavasti juuri piitannut koko juhlapyhästä, puhdisti huolellisesti haulikkoaan. Muut Puolustajat eivät olleet uskaltaneet kysyä, mihin hän aikoi sitä käyttää.

Nämä kotoisat puuhat keskeytyivät kuuman linjan KHV:n päämajaan pirinään. Kuten tavallista, linjan päässä oli KHV:n johtaja Merkin Muffley, ja kuten tavallista, asia oli kiireellinen. Puolustajia tarvittiin Uudessa Englannissa!


Puolustajat ohjattiin kädet puuskassa seisovien KHV:n agenttien muodostaman tiukan muurin läpi KHV:n tilapäiseen komentokeskukseen. Merkin Muffley tervehti heitä kohottamalla hologrammiprojektorin kaukosäädintä. Näkyviin ilmestyi kuvajainen kaupunginkeskustasta, jota peitti läpikuultava, heikosti hohtava, puolipallon mallinen kuori. Puolustajat, kaikki avaruussotien veteraaneja, tunnistivat sen oitis suojakentäksi. Muffley selitti:

Vastustajat ovat ottaneet kaupungin hallintaansa. He pitävät kaikkia sen asukkaita panttivankeinaan, joita he ovat uhanneet alkaa tappaa, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. Suojakilpi eristää kaupungin ulkomaailmasta: kukaan ei pääse ulos, kukaan ei pääse sisään. Kansalliskaarti on piirittänyt kilven, mutta muuta emme voi tehdä. Kilven murtaminen ulkopuolelta ei ole vaihtoehto, sillä se on mallia, joka ylikuormittuessaan romahtaa sisäänpäin, mahdollisesti tappaen panttivangit joka tapauksessa. Voimme kuitenkin puhkaista kilpeen hetkellisen, pienen aukon - juuri sopivan, jotta pieni iskuryhmä voi tunkeutua sisälle ja deaktivoida suojakilpigeneraattorin. Iskuryhmä olette te.

~Merkin Muffley

Muffley osoitti projektoria kaukosäätimellä.

”Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Tämä on kuvaa kaupungissa olevan pankin valvontakamerasta. Se varmuuskopioitiin automaattisesti pankin päätoimiston ulkoisille palvelimille minuutteja ennen kuin suojakilpi käynnistettiin.”

~Merkin Muffley

Kaupungin hologrammin korvasi valvontakamerakuva. Puolustajat näkivät, kuinka The Ultimate Leader suoritti dynaamisen sisääntulonsa, ja kuinka hän ja Jormat ottivat pankkisalin hallintaansa. Edelleen he näkivät salaperäisen mustakaapuisen hahmon, joka seurasi Vastustajia sisälle. Hän ja The Ultimate Leader katosivat hetkeksi kuvan ulkopuolelle, sitten The Leader palasi ja poistui pankista Jorma Muje kannoillaan. Sisälle jäänyt Jorma Kojo kohotti aseensa kohti valvontakameraa. Kuvatallenne päättyi.

”Mistä lähtien Vastustajat ovat tehneet pankkiryöstöjä?”

~Kapteeni Aurinkokunta

”Kuka oli heidän kanssaan?”

~Rautaröhmö

”Miksi he jättivät puolet miesvahvuudestaan vartioimaan yhtä rakennusta?”

~Viimeinen Kennedy

”Kaikki avoimia kysymyksiä. Koko juttu vaikuttaa hyvin hämärältä. Meillä ei kuitenkaan ole paljoa vaihtoehtoja. Olkaa varovaisia - ja onnea matkaan.”

~Merkin Muffley

Jokin luodin muotoinen mutta paljon suurempi iskeytyi päin suojakentän kimmeltävää, kalvomaista pintaa. Metalli kosketti kenttää, joka hetken aikaa paloi kirkkaana yrittäen karistaa äkillisen iskun energiaa, mutta ei kestänyt. Hetkellinen repeämä riitti: projektiili pääsi läpi. Aukko sulkeutui sen jäljessä, ja sen kulun tuottama rasitus jakaantui heikkenevinä väreinä suojakentän laajuudelle sen tasatessa itsensä. Suojakentän vain hiukan hidastama pudotuskapseli jatkoi matkaansa alas ja upposi maahan.

Puolustajat kömpivät ylös savuavasta kraatterista hiukan kolhiintuneina ja pyörällä päästään, mutta muuten kunnossa. Pudotuskapselin jousitus ei ollut kummoinen, ja vaikka Puolustajat supervoimakkaina, kyborgisoituina tai avaruusolentoina kestivätkin pudotukseen liittyvät g-voimat, se ei tarkoittanut, että suojakentän läpi ammutuksi tuleminen olisi tuntunut mukavalta.

”Ensimmäinen kerta on aina pahin. Samoin toinen. Kolmannesta alkaa todellinen alamäki...”

~Kapteeni Aurinkokunta muistelee sota-aikoja

Toivuttuaan hiukan Puolustajat ottivat suunnan kohti suojakentän kuvun keskipistettä, missä kenttägeneraattorin olisi sijaittava.


Jorma Muje huomasi taivaankantta peittävän hehkuvan kuplan läpi etenevät väreet, ja loi nopean silmäyksen suojakentän tietoja ilmaisevaan näyttöön.

”Kenttä on lävistetty.”

~Jorma Muje

The Ultimate Leader vilkaisi hänkin näyttöä ja nyökkäsi. Tähän asti kaikki oli sujunut suunnitelman mukaan.


Päästyään kaupungin keskelle päästyään Puolustajat alkoivat miettiä, minne suojakenttägeneraattori olisi todennäköisimmin piilotettu. Pohdittuaan tätä aikansa superaivoillaan he tulivat siihen tulokseen, että todennäköisin vaihtoehto oli läheisen kirkon torni, se kun näytti olevan lähimaaston korkein kohta. Päätökseen vaikutti jonkin verran se, että mainitun rakennuksen katolle oli hilattu lippu, jossa oli Vastustajien tunnus. Seuraavaksi oli keksittävä, miten tornissa oletettavasti piileskelevien Vastustajien kimppuun olisi hyökättävä. Kapteeni Aurinkokunta ehdotti, että menisi itse edeltä, ja muut Puolustajat hyökkäisivät hänen merkistään. Rautaröhmö ja Viimeinen Kennedy torjuivat ajatuksen, sillä he arvasivat heti, että Kapteeni halusi vain päästä pieksemään Vastustajat yksinään. Lopulta päädyttiin parempien ideoiden puutteessa suoraan hyökkäykseen.

Puolustajat kiersivät vaivihkaa kirkon takaovelle. Se oli lukossa, mutta Rautaröhmö liukui kaksiulotteisuuttaan hyödyntäen sen alitse ja avasi sen sisältäpäin. Puolustajat etenivät kirkon poikki ja hiipivät tornin portaat ylös. Tultiin ovelle. Kapteeni Aurinkokunta katsoi Rautaröhmöön. Rautaröhmö katsoi Kennedyyn. Kennedy katsoi Aurinkokuntaan. Aurinkokunta nyökkäsi ja potkaisi oven saranoiltaan.

Rautaröhmö ja Viimeinen Kennedy yrittivät harpata kynnyksen yli, mutta kompastuivat Kapteeni Aurinkokunnan jalkaan. Kapteeni Aurinkokunta, joka oli kampittanut toverinsa päästäkseen pieksemään Vastustajat yksinään, sotkeutui vuorostaan Rautaröhmön kaksiulotteiseen kärsään ja menetti hänkin tasapainonsa. Kaikki kolme kaatuivat yhteen kasaan oven eteen.

Suojakenttägeneraattori - kaapin kokoinen, metallikuorinen mötikkä, josta sojotti jäähdytinsiipiä ja jonka kyljessä oli pieni kosketusnäyttö - lepäsi lattialla vastakkaisella puolella huonetta. Sen ja Puolustajien välissä seisoivat The Leader ja Jorma Muje. The Leader laittoi sudokulehtensä pois. Puolustajia oli selvästi osattu odottaa. He keräsivät noloina itsensä lattialta ja asettuivat rivimuodostelmaan.

Kapteeni Aurinkokunta heilautti viittaansa sankarillisesti yrittäen kerätä arvokkuutensa rippeitä.

”Luovuta, Liideri! Te kaksi ette voi taistella meitä vastaan ja suojella generaattoria samanaikaisesti.”

~Kapteeni Aurinkokunta

The Leader hymyili tavalla, joka lupasi epämiellyttävää juonenkäännettä, ja toi teatraalisella kädenliikkeellä esiin pienen, tumman kaukosäätimen, jossa oli yksi iso, punainen nappi.

Puolustajat jähmettyivät. Ei tarvittu kovin suurta populaarikulttuurin tuntemusta tietääkseen, ettei sellaisesta kaukosäätimestä voinut seurata mitään hyvää.

”Eri puolille kaupunkia on asetettu myrkkykaasulla täytettyjä kapseleita, jotka avautuvat, jos painan tätä nappia. Minä ja kollegani olemme myrkylle immuuneja, eikä se luultavasti vahingoittaisi teitäkään. Kaupungin asukkaat sen sijaan kuolisivat, hyvin tuskallisesti...”

~The Leader

Tilanteen laukaisi Viimeinen Kennedy, joka päätti katsoa The Leaderin bluffin, ja upotti hyvin tähdätyn luodin suojakenttägeneraattoriin. Generaattoriin syntyneestä aukosta sinkosi kipinöitä, ja sen jäähdytinsiivekkeet alkoivat savuta. The Leader yritti painaa kaukosäätimensä nappia, mutta samassa Kapteeni Aurinkokunta syöksyi hänen kimppuunsa taisteluteknisesti arvelluttavassa äkkirynnäkössä. The Leaderin onnistui torjua hänet laukaisemallaan paineaallolla, joka pysäytti Kapteenin ilmassa ja iski tämän päin takanaan olevaa seinää, mutta siinä rytäkässä kaukosäädin lipesi hänen sormistaan. Jorma Muje avasi tulen kohti Viimeistä Kennedyä, ja tämä vastasi siihen. Tämä ei oikeastaan tehnyt muuta kuin lisäsi yleistä hämmennystä, kummatkin kun olivat luodinkestäviä. Ennen kuin The Leader ehti noukkia kaukosäädintä ylös, Rautaröhmö suuntasi liekenheittimensä häneen. The Leader torjui hyökkäyksen telekineettisellä muurilla, jonka pinnalle liekit levittäytyivät näkyvyyden estävänä verhona. Kapteeni Aurinkokunta kierähti alas seinältä, loikkasi tulimuurin ohitse kaukosäädintä kohti, onnistui kuin onnistuikin saamaan sen näppeihinsä, ja viskasi sen ikkunasta ulos. The Leader paiskasi Kapteenin päin vastakkaista seinää uudella paineaallolla, mutta joutui samanaikaisesti puolustamaan itseään Rautaröhmöltä. Muje ja Kennedy olivat päässeet lähitaisteluetäisyydelle ja kävivät toistensa kimppuun yhtenä keltaisen energian ja metallin viuhuvana sekamelskana.

Yhä savuava ja kipinöivä suojakenttägeneraattori päästi geneerisen ärsyttävän huomioääneen. Sitä seurasi geneerisen pirteä, synteettinen naisääni, joka ilmoitti:

”Antimateriumydin vaurioitunut. Aikaa katastrofaaliseen romahdukseen: 5 sekuntia.”

Kaikki viisi, niin Puolustajat kuin Vastustajatkin, pysähtyivät, vilkaisivat toisiinsa, ja hyppäsivät sitten kukin ulos lähimmästä ikkunasta.

Sokaisevan kirkas, valkoinen valo välähti. Sitä seurasi paineaalto. Torni repeytyi sisältäpäin ja sinkoutui lukemattomina kappaleina kaikkiin suuntiin. Hetken aikaa suojakenttä loisti niin voimakkaana, että se kätki taivaan kokonaan. Sitten sitä ei enää ollut.

Puolustajat kaivautuivat esiin raunioiden alta.

”- - - - ”

~Rautaröhmö

Kapteeni Aurinkokunta räpytteli silmiään ja ravisteli päätään. Hitaasti hänen kuulonsa palautui.

”Sanoin, että näkikö kukaan, minne Vastustajat menivät?”

~Rautaröhmö

Kapteeni ja Viimeinen Kennedy katsoivat ympärilleen. Jorma Mujeesta tai The Leaderistä ei näkynyt jälkeäkään.

Viimeinen Kennedy kaivoi aseensa esiin erinäisten rakennuksenosien alta. Hän huomasi konetuliaseensa piipun taipuneen, mietti hetken, ja väänsi sen katki. Kapteeni Aurinkokunta oikoi trikoitaan ja yritti huonolla menestyksellä korjata kovan iskun kokenutta kampaustaan. Rautaröhmö tarkisti taistelupukunsa lommojen varalta ja pyyhki visiirinsä pölystä. Kapteeni Aurinkokunta napsautti sormiaan.

”Se pankki!”

~Kapteeni Aurinkokunta

Puolustajat kiisivät lentäen pankille raportoiden matkalla radioitse Merkin Muffleylle tapahtuneesta. Suojakentän ulkopuolella odottaneet joukot aloittivat etenemisensä kaupunkiin, ja KHV:n pomminpurkuryhmät määrättiin etsimään myrkkykapselit.

Puolustajien saavuttaessa pankin se oli tyhjä sekä Vastustajista, heidän liittolaisestaan että panttivangeista - mutta lattiaa peittävät paikoin vielä kosteat verilammikot antoivat selvän kuvan siitä, mitä viimeksimainituille oli tapahtunut. Pankkiholvin ovi oli revitty rikki ja panssariovi tuhottu. Sisällä talletuslokeroihin ei oltu koskettu, mutta sen sijaan lattia oli revitty paljaaksi, ja keskelle holvia oli ilmestynyt syvä, valoton kuoppa. Puolustajat kurkistivat alas, totesivat kuilun jatkuvan joitakin metrejä ennen kuin saavutti tasaisen pohjan, ja laskeutuivat pimeyteen.

Katakombit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuoppa avautui maanalaiseen käytävään. Käytävän toinen pää oli suurella kivipaadella sinetöity umpikuja. Vastakkaiseen suuntaan käytävä jatkui alaspäin viettäen. Käytävän pohja oli kovaksi tamppautunutta maata, seinät ja katto kiveä. Valonlähteitä ei ollut, mutta Puolustajat eivät tarvinneetkaan sellaisia.

Puolustajat etenivät sääntökirjan osoittamalla tavalla varovasti jonossa, Rautaröhmö keskimmäisenä, Kennedy viimeisenä, syvemmälle maan alle. Jonkin matkaa käytävän alusta se haaraantui kolmeen. Haarakäytävien seinämät, toisin kuin Puolustajien kulkeman, eivät olleet sileitä, vaan niitä peittivät kiviset alkovit ja hyllyt. Niin pitkälle kuin silmä kantoi (mikä ei ollut kauas) kaikkiin kolmeen suuntaan, seiniä täyttivät huolellisesti vieri viereen pinotut ihmisen luut. Nämä eivät olleet mitä tahansa tunneleita, vaan katakombeja.

”Mihin suuntaan mennään?”

~Rautaröhmö

”Heitetään kolikkoa?”

~Kapteeni Aurinkokunta

”Kolikossa ei ole kolmea puolta.”

~Viimeinen Kennedy

”Entäpä jos...”

~Kapteeni Aurinkokunta

”Hysst!”

~Viimeinen Kennedy

”Älä sinä konemies minua hyssyttele!”

~Kapteeni Aurinkokunta hiukan loukkaantuneena

”Hysst!”

~Rautaröhmö

Aurinkokunta vaikeni. Nyt hänkin kuuli sen: yhdestä sivukäytävistä kuului eräänlaista rouskuttavaa ääntä.

Puolustajat hiipivät hyvin hiljaa, hyvin varovaisesti katsomaan. Rouskuttavan äänen lähde piirtyi hiljalleen esiin harmaana läiskänä vasten mustaa taustaa. Se oli hiukan kuin ihminen, mutta ei kuitenkaan. Rouskuttava ääni kuului sen pitkistä leuoista, jotka pureskelivat innokkaasti jotakin sen käpälöissään pitelemää. Olento huomasi Puolustajat ja käänsi kiiluvat silmänsä heihin. Se ei todellakaan ollut ihminen. Sen ruumis oli laiha kuin nääntyneellä ja sen nahka kalmanharmaa. Sen pää oli ulkonevine kuonoineen ja terävine korvineen lähes koiramainen. Sen suusta sojotti raateluhampaita, ja sen kädet, jos niitä saattoi käsiksi kutsua, päättyivät pitkiin, teräviin kynsiin. Sen kohottaessa päätään Puolustajat saattoivat nähdä, mitä se oli ollut kaluamassa: ihmisen jalkaa, ei luista vaan yhä tuoretta.

Viimeinen Kennedy ei aikaillut vaan tyhjensi katkaistun haulikkonsa toisen piipun olentoon. Tällä oli toivottu vaikutus siinä suhteessa, että olento lopetti tuijottamisen, rouskuttamisen ja ylipäätään kaiken. Vähemmän toivottavaa oli se, että sen taakse pimeyteen ilmestyi lisää kiiluvia silmäpareja. Laukauksen kaiku ei ollut vielä ehtinyt haipua, kun epämuodostunutta ulkonäköään nopeammat olennot olivat Puolustajien kimpussa.

Kennedy käytti toisen piipullisensa ensimmäiseen olentoon, survaisi haulikkonsa poikittain seuraavan kurkkuun, ja vipusi sitten tämän päin kolmatta. Kapteeni Aurinkokunta iski ensimmäistä kohti ryntäävää hirviötä sen pitkään kuonoon, sukelsi toisen tavoittelevien kynsien alta, loikkasi sitten suin päin sen päälle, ja peittyi nopeasti viuhtovien harmaiden raajojen sekamelskan alle. Tällä oli se vaikutus, että Rautaröhmö ei voinut saada liekinheittimellään kunnollista tulilinjaa ilman, että olisi osunut jompaan kumpaan tovereistaan. Hän lipui lähemmäs ja taputti Kapteeni Aurinkokuntaa kohteliaasti olkapäälle. Kapteeni ei kuitenkaan reagoinut vaan jatkoi yritystään vääntää yhden olennon leuat sijoiltaan yhdellä kädellä samalla kun potki toista vatsaan, eikä Rautaröhmö sympaattisena viitsinyt vaivata häntä enempää. Kennedy veti konepistoolinsa esille ja lopetti kylmästi maahan vajonneet vastustajansa ennen kuin nämä pääsivät takaisin jaloilleen. Rautaröhmö nyökkäsi viereensä tulleelle olennolle yleisluotoisena sympaattisena eleenä. Sekään ei kuitenkaan osoittanut erityisempää reaktiota, vaan yritti pureuta Kapteeni Aurinkokunnan jalkaan. Vaivansa palkaksi se sai hampaansa potkituksi sisään. Rautaröhmö kohautti olkiaan, kärvensi muodon vuoksi yhden olennon kylkeä hiukan gammasäteellään, ja siirtyi aikansa kuluksi tutkimaan lähemmin käytävän seinää.

Lopulta viimeinen raadonsyöjäolento luikki nilkuttaen pakoon. Kennedy olisi halunnut ampua sen, mutta Kapteeni Aurinkokunta esti häntä sanoen, että oli parempi, että olennot oppisivat pelkäämään.

”Ja muista, kuka teidät löylytti! Minä, Kapteeni Aurinkokunta! Minä!”

~Kapteeni Aurinkokunta huutaa pakenevan olennon perään

Tunteeton Kennedy ei sanonut mitään vaan meni kiskomaan haulikkonsa pois kaatamansa olennon ruokatorvesta.

”Meidän olisi pitänyt jättää yksi kuulustelua varten. Emme vieläkään tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä.”

~Viimeinen Kennedy

”Tuohon suuntaan.”

~Rautaröhmö osoittaen

”Mistä tiedät?”

~Kapteeni Aurinkokunta

”Tässä on opaste.”

~Rautaröhmö

Rautaröhmön tutkimaan seinän kohtaan tosiaankin oli kaiverrettu pieni nuoli ja sen viereen teksti "Katakombien keskuskammio". Kapteeni ja Kennedy pitivät tätä kyllin johdonmukaisena.

Loppumatka luiden reunustamien tunneleiden läpi sujui välikohtauksitta, vaikka Kapteeni Aurinkokunta vilkuilikin jatkuvasti sivukäytäviin ja taakseen siinä toivossa, että hänen pakoon päästämänsä olento olisi tullut isompien ja rumempien kavereidensa kanssa vaatimaan uusintaottelua. Puolustajien edetessä syvemmälle käytävät viettivät aina vain alaspäin, kunnes viimeinen käytävänosuus kääntyikin yllättäen ylöspäin. Toisin kuin aiempien, tämän käytävän seiniä peittävät syvennykset eivät olleet luiden täyttämiä vaan tyhjiä. Hauras toivo siitä, että luita ei vain ollut riittänyt koko katakombin täyttämiseen särkyi, kun Viimeinen Kennedy hyllyjä hetken tutkittuaan ilmoitti, että ne oli tyhjätty äskettäin.

Tätä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä huolehtimaan, sillä käytävän päästä kajasti lepattava valo ja kantautui epämääräistä, mutta pahaenteistä messuamista. Puolustajat etenivät varovasti käytävän suulle.

Kuten tunnelinseiniin raapustetut opasteet olivat luvanneetkin[1], käytävä avautui kammioon. Sen pohja oli pyöreä, seinät useita kerroksia korkeat ja kaiverrettu koristepilarein sekä kohokuvin, joista osa esitti ihmisen pääkalloja, osa Puolustajien kohtaamia lihansyöjäolentoja, ja loput jotakin vielä hirviömäisempää, ja katto kupolimainen. Tunnelmallista valoa loivat pitkin seiniä sijoitellut soihdut. Kammioon johti neljä tasavälein olevaa käytävää mukaanlukien se, jossa Puolustajat kyyristelivät: yksi, muita suurempi Puolustajista oikealle avautui lattiatasoon, loput kolme kerrosta korkeammalle päättyen parvekkeen kaltaisille tasanteille. Yhdellä niistä, Puolustajista vasemmalle ja pääsisäänkäyntiä vastapäätä, seisoivat Jorma Kojo sekä räjähdyksestä hiukan rähjääntyneet Muje ja The Leader.

Vastustajien huomio oli kiinnittynyt kammion pohjalle. Lattian keskellä oli nelikulmainen koroke, jolle kohosivat portaat pääsisäänkäynnin suunnalta, ja jonka vastakkaisessa päässä lepäsi suuri, kivinen sarkofagi. Sarkofagin ympärille oli kerätty piiri palavista kynttilöistä. Piirin sisällä, sarkofagin edessä seisoi pankin valvontakamerakuvassa näkynyt mustakaapuinen hahmo, joka oli myös epämääräisen, mutta pahaenteisen messuamisen lähde. Hänen mustan kaapunsa hihat oli kääritty ylös niin, että hänen yhtä mustat ja tatuointien, arpien tai molempien peittämät käsivartensa paljastuivat. Toisessa niistä hän piteli jonkinlaista teräasetta. Kädet, terä, sarkofagi ja korokkeen pinta olivat kaikki tuoreen veren peitossa.

Välittömästi korokkeen ympärillä seisoi liikkumaton piiri ruumiita, jotka olivat aiemmin kuuluneet pankissa olleille panttivangeille. Osalla epäkuolleista oli vielä kourissaan lapioita ja poria - ainakin oli selvää, mitkä olivat kaivaneet kuopan pankin holviin. Kaikkien kurkut oli viilletty auki, ja osasta näytti puuttuvan palasia tai kokonaisia jäseniä. Kiusaus näytti olleen liikaa osalle ruumiinsyöjistä. Ruumispiirin takana oli sanottujen ruumiinsyöjien tiivis, kalmanharmaa, mädänlöyhkäinen joukko, joka loi liikehdinnällään asiaankuuluvaa epämääräistä, mutta pahaenteistä hälinää.

Epäkuolleiden massassa oli käytävä pääsisäänkäynniltä korokkeen portaille. Siinä seisoivat jonossa yhä elossa olevat panttivangit, kukin heistä kalpea, ilmeetön ja liikkumattomaksi jähmettynyt ja kukin heistä yhden ruumiinsyöjän tukema. Puolustajien yhä katsellessa etummaisena jonossa oleva ruumiinsyöjä talutti mekaanisin, kompuroivin askelein kävelevän vankinsa korokkeelle, sysäsi tämän kynttiläpiirin sisään, ja laskeutui itse vikkelästi ympäröivien epäkuolleiden sekaan. Mustakaapuinen otti vastustelemattoman vangin vastaan, painoi hänet vasten sarkofagia, ja kohotti veitsensä korkealle päänsä yläpuolelle.

”Hic sanguis in tuis venis fluat. Haec anima tua anima fiat. Tu ex tua quiete surge...”

~Epämääräistä, mutta uhkaavaa messuamista

Mustakaapuinen iski veitsensä muutamalla raa'alla vedolla uhrin rintakehään ja työnsi vapaan käteensä syntyvään haavaan. Kun hän kohotti sen, hän piteli siinä uhrin yhä sykkivää sydäntä.

”Nunc sua anima in mea manu!”

Epäinhimillinen yleisö osoitti suosiotaan petomaisilla ulvahduksilla. Samassa oli kuin sydän mustakaapuisen kourassa olisi palanut, vaikkei liekkejä näkynyt: se mustui, käpristyi kasaan ja hajosi tuhkaksi joka valui pois hänen sormiensa välistä. Hän potkaisi runnellun ruumiin alas korokkeella, ja se katosi odottavan yleisön ahnaiden kitojen ja kynsien sekaan suosionosoitusten vaihtuessa epäkohteliaaksi, kovaääniseksi maiskutukseksi.

80-luvun elokuviin perehtynyt ja kylliksi latinaa osaava Kapteeni Aurinkokunta päästi tyttömäisen kiljahduksen, joka kuitenkin onneksi peittyi epäkuolleiden ruokailun ääniin. Kun nekromanttiko sitten viittoi seuraavaa uhria korokkeelle, Viimeinen Kenneddy kohotti tähtäintä aikoen pysäyttää tämän rituaalin yhteen tarkoin tähdättyyn laukaukseen. Koska sellainen lopetus olisi kuitenkin ollut antiklimaattinen, sattui Jorma Kojo huomaavan soihtujen valon heijastuman hänen aseensa piipusta, ja ilmoitti havainnostaan sitä kohti suunnatulla luotisarjalla. Sillä ei ollut suuresti vaikutusta, sillä Kennedy oli edelleenkin luodinkestävä, mutta häiritsi häntä niin, ettei hän ehtinyt painaa liipaisinta, ja saattoi Puolustajien läsnäolon kammiossa olevien tietoon. Tasanteelle, jolla Puolustajat kyyristelivät, kohdistui äkkiä hyvin monta epäystävällistä silmäparia. Nekromantikko esitti suorasanaisen käskyn:

”Ghoulit, kimppuun!”

Ruumiinsyöjät hyökyivät yhtenä harmaana, avokitaisena massana Puolustajien kimppuun. Rautaröhmön liekinheitin pakotti ensimmäisen aallon perääntymään, ja kytevien ghoulien pysähtyessä, pudottautuessa ja kieriessä hän viittoi kahta kollegaansa etsimään toisen tien kammioon hänen pidätellessään epäkuolleita. Kapteeni Aurinkokunta empi, sillä hän ei ollut varma, olisiko sankarillisempaa pidätellä ylivoimaista vihollista[2] vai mennä ottamaan yhteen niiden pomon kanssa, mutta Kennedy tarttui häntä olkavarresta ja kiskoi hänet mukanaan. Kaksikko saavutti nopeasti risteyksen käytävän ylöspäin kiipeävän osuuden alussa, ja kumpikin alkoi kuumeisesti etsiä itsensä puoleiselta seinältä kaiverrusta, joka osoittaisi vaihtoehtoisen reitin keskuskammioon. Molemmat löysivät sellaisen - ja lähtivät kumpikin omaan suuntaansa jäämättä katsomaan, tuliko toinen perässä. Toisella puolella nopeasti mediumia lähestyviä ghouleja The Leader arvasi Puolustajien aikeet ja komensi Jormat vahtimaan kammion sisäänkäyntejä.

Kapteeni Aurinkokunta ehti nopeampana ensimmäisenä perille, ja ilmestyi kulman takaa The Leaderin tasanteelle johtavaan käytävään. The Leader huomasi hänen lähestyvän, ja laukaisi paineaallon; Kapteeni Aurinkokunta, joka tunsi tulleensa paiskotuksi seiniä päin tarpeeksi yhdelle päivälle väisti sen jotenkin tajuamatta itsekään kunnolla miten. Sitä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan, sillä se hämmensi The Leaderia siksi, että Kapteeni ehti syöksyä tämän kimppuun - mutta juuri ennen kuin hän saavutti Vastustajien johtajan Jorma Muje astui hänen eteensä ja pysäytti hänen hyökkäyksensä energiakenttävahvistetulla potkulla vatsaan. Kapteeni taipui kaksinkerroin, mutta sai otteen Mujeen olkapäistä ja veti tämän mukanaan maahan.

Maassa painivasta supersoturiparista vasemmalle Viimeinen Kennedy saavutti hänkin kammion. Ennen kuin hän ehti saada kunnollista tulilinjaa nekromantikkoon, tässä vaiheessa lippaansa kyborgia vastaan paremmin pureviin magneettiluoteihin vaihtanut Jorma Kojo pakotti hänet maastoutumaan. Rautaröhmön kimppuun pyrkivät ghoulit alkoivat muistuttaa lähinnä karrelle poltettua ihmispyramidia. The Leader, huomattuaan että kaikki muut olivat kiireisiä, laskeutui tasanteelta kammion pohjalle ja työnsi itse seuraavan uhrin nekromantikon taikapiiriin.

Nekromantikko kohotti veitsensä viimeisen panttivangin rintakehän ylle. Ghoulit saivat viimeinkin tarpeekseen, ja Rautaröhmölle jäi suora linja korokkeeseen, sarkofagiin ja nekromantikkoon. Viimeinen Kennedy ja Kapteeni Aurinkokunta arvasivat molemmat, mitä oli tulossa, ja heittäytyivät maihin.

Miniatyyriydinkärki lähti liikkeelle.

Obsiidiaaniterä syöksyi alaspäin.

Ydinkärki räjähti.

The Leaderin kärjen ympärille muodostama telekineettinen kupla piti vaivoin, mutta piti kuitenkin.

Terä saavutti maalinsa.

Uhrin veren koskettaessa sarkofagin pintaa se alkoi täristä. Sitä ympäröivät kynttilät lepattivat hetken kuin näkymättömän tuulen vaikutuksesta ja roihahtivat sitten entistä kirkkaampaan, siniseen liekkiin. Sarkofagin kansi kohosi hienoisesti ilmaan, ja sen alta purkautui samaa sinistä tulta, joka hyökyi kohti nekromanttikoa. Hän viittoi nopeasti käsillään ilmaan monimutkaisen merkin, ja liekit kääntyivät poispäin hänestä. Ne saavuttivat kynttilöiden rajaaman piirin reunan ja kääntyivät ylöspäin muodostaen pyörteilevän patsaan, joka kohosi kammion kattoon asti. Sarkofagin kansi lensi kovan äänen saattelemana auki, ja aavemaisen, sinisen kajon keskeltä kohosi kuin näkymättömien lankojen vetämänä pystyyn asentoon ikivanha, muumioitunut ja nahkamaiseksi kuivunut ruumis, jonka silmät olivat kaksi yötä mustempaa aukkoa. Se avasi suunsa, jota täytti sininen tuli, ja puhui äänellä, joka oli kuin merkitsemätön joukkohauta:

”Kuka häiritsee ikuista lepoani?”

Sanat olivat vanhakantaista, mutta ymmärrettävää englantia. Nekromanttiko vastasi:

”Minä olen kulkenut polun ja paljastanut salaisuudet. Minä olen murtanut sinetit ja suorittanut uhrit. Minä olen kutsunut sinut haudan kuilusta. Minä olen tullut ottamaan sen, mikä minulle kuuluu.”

Sen sanottuaan nekromanttiko survaisi veren tahriman kätensä syvälle ruumiin avoimeen nieluun. Ruumiin leuat puristuivat hänen käsivartensa ympärille, ja samanaikaisesti sen luurankomaiset kädet iskeytyivät hänen rintakehäänsä tunkeutuen lihan lävitse kuin sitä ei olisi ollutkaan. Nekromanttiko huusi tuskasta, ja verta, tällä kertaa hänen omaansa, tulvi hänen kädestään ja rinnastaan, mutta hän piti otteensa, ja työnsi käsivartensa vielä syvemmälle lihaa raastavien, yhteen puristettujen, kuolleiden hampaiden lävitse.

Ruumiin nahka repesi pituussuunnassa auki vatsasta leukaan asti, ja sen paljastuneet kylkiluut taipuivat ulospäin kuin rasian kannet. Paksua, mustaa nestettä tulvi esille sen avonaisista sisuksista leviten nekromantikon sen yhä leuoissaan puristamaan käteen ja sen käsiä myöten tämän rintakehään. Hetkessä nekromanttikko oli kokonaan sen peittämä. Neste alkoi tiivistyä ja vetäytyä kasaan: se kerääntyi erillisiksi litteiksi kappaleiksi, jotka peittivät nekromantikon keskiruumista, raajoja ja kasvoja; se kovettui metallimaiseksi; siitä erkani uhkaavia piikkejä; sen pintaan muodostui monimutkaisia riimukuvioita.

Nesteen tulo lakkasi, ja ruumis irrotti otteensa nekromantikosta. Se romahti takaisin arkkuun. Viheltävän äänen säestyksellä siniset liekit imeytyivät sen mukana, ja lopuksi kansi paukahti takaisin sarkofagin päälle.

Nekromantikon yllä neste oli kokonaan tiivistynyt: se oli nyt tumma, kornisti luu- ja pääkalloaihein koristeltu haarniska, joka peitti hänet päästä varpaisiin.

Puolustajat, jotka olivat edeltävän teatriikan turvin ryhmittäytyneet salin lattialle, valmistautuivat kohtaamaan tämän uuden uhan.

Nekromanttikko puhui, ja hänen äänessään oli sama kaiku kuin sarkofagista nousseella ruumiilla oli ollut.

”Katsokaa jalkoihinne. Minne luulitte ympäröivien käytävien luiden menneen?”

~Haarniskoitu nekromanttiko

Puolustajat katsoivat. Heidän jaloissaan ei, kuten Kapteeni Aurinkokunta hetken epäili, ollut suurikokoisia niveljalkaisia ja/tai eksoottisia leivonnaistuotteita, vaan kasoittain vaalenneita luita.

”...ja kaikilla näillä luilla on sama kuolinsyy. Nouskaa!”

~Nekromanttikko

Komennon kohdalla lattiaa peittävät luut alkoivat keräytyä yhteen. Niistä muodostui kasa, ja kasasta erottui karkea pää, eräänlainen torso, sitten kaksi raajaa, ja suurin luuranko, jonka kukaan Puolustajista oli koskaan nähnyt, kiskoi itsensä pystyyn - luuranko, joka koostui pienemmistä luurangoista.

Komposiittiluuranko yritti huitaista komposiittiraajallaan Kapteeni Aurinkokuntaa, joka väisti iskun kohoamalla ilmaan ja lensi suoraan vasten jättiläisluurangon luista kaulaa alkaen kiskoa sen luupäätä irti. Viimeinen Kennedy tulitti luurangon toista nilkkaa saaden sen katkeamaan ja olennon huojumaan. Rautaröhmö ampui miniatyyriydinkärjen luurangon heikoksi kohdaksi epäilemäänsä lantioon. Räjähdyksen, luotien ja yli-inhimillisen vetotehon yhteisvaikutus sai jättiläisluurangon romahtamaan takaisin tavallisemman kokoisten luurankojen sekalaiseksi massaksi juuri parahiksi, jotta Puolustajat ehtivät nähdä, kuinka nekromanttiko ja Vastustajat vetäytyivät kammion viimeisestä sisäänkäynnistä ja kuinka toinen Jormista aktivoi räjähdepanokset, jotka saivat sen romahtamaan umpeen heidän jäljessään.

Tapahtumasarjasta seuranneen huomattavan melun haipuessa Puolustajien superkorviin kantautui katakombien ulommista osista uhkaavaa kalinaa. Luut olivat liikkeellä, ja ne halusivat ulos.

Jälkipyykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katakombeista yläpuoliseen kaupunkiin hyökkäävät luurangot eivät lopulta osoittautuneet kovin vakavaksi uhaksi, ja kaupungissa jo olevat KHV:n ja kansalliskaartin joukot saivat ne taltutettua. Katakombit tutkittiin, ja jäljelle jääneet ghoulit kerättiin yhteen ja kuljetettiin vähin äänin yhteen KHV:n salaisista tukikohdista. Kammio, johon Vastustajat ja heidän liittolaisensa olivat vetäytyneet kaivettiin auki, mutta sieltä löydettiin vain tuhoutunut, kertakäyttöinen teleportaatiolaitteisto, jonka Vastustajat mitä ilmeisimmin olivat aiemmin kuljettaneet sinne. Tutkimuksissa ilmeni, että sarkofagin vainaja - joka säilöttiin koipalloihin ja vietiin KHV:n varastoon - oli todennäköisimmin kaupungin perustaja, joka oli paennut uuteen maailmaan sukuunsa kohdistuneita, ilmeisin paikkansapitäviä noituus- ja kerettiläisyysepäilyjä. Katakombit taas oli kaivettu aluksi nälänhädän uhreja varten, sittemmin laajennettu, sinetöity, kun asukkaat kyllästyivät siihen, että niiden asukkaat kävivät öisin pureskelemassa heidän peiton alta esiin pistäviä varpaitaan, ja lopuksi kokonaan unohdettu. Historiaa huolestuttavampaa oli se, että tuhotut ja vangitut luurangot rittivät täyttämään vain osan katakombien luunsäilömiskapasiteetista; joko ne olivat ylimitoitettuja, tai Vastustajat olivat artifaktihaarniskan ohalla vieneet osan luista mukanaan. Kukaan asianomainen ei elätellyt harhaluuloja siitä, kumpi vaihtoehto oli todennäköisempi. Kaupungille seikkailun kuluessa koituneet vahingot saatiin katettua uudelleenavatuista katakombeista sekä pikaliimalla uudelleenkootusta, antimateriaräjähdyksen jäljiltä kauniisti pimeässä hohtavasta kirkontornista saatavilla turismituloilla.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eri kaiverrukset olivat tienneet myös, että "Carter kävi täällä" ja "Pickman on sodomiitti", mutta ne Puolustajat olivat jättäneet omaan arvoonsa.
  2. Ehdottomasti määrällisesti, ei laadullisesti; Kapteenin arvion mukaan yksi Puolustaja vastasi vähintään kymmentä ghoulia, ja hän itse ainakin kahtakymmentä.