Jumalat

Hömppäpediasta
Siirry navigaatioonSiirry hakuun

Jumalat (Deus) ovat erittäin voimakkaita henkiolentoja, jotka saavat ravintonsa heikompien olentojen uskosta, palvonnasta ja uhreista. Jumala on sitä voimakkaampi, mitä enemmän sillä on palvojia ja mitä hartaampia nämä palvojat ovat. Jumalat, joilla ei ole enää lainkaan palvojia jäljellä, heikkenevät, kuihtuvat ja lopulta tuhoutuvat kokonaan. Jumala, joka tuntee voimiensa hiipuvan voi kiertää tämän kohtalon ottamalla aineellisen hahmon ja laskeutumalla elämään kuolevaisten joukkoon, jolloin se säilyttää kuolemattomuutensa ja pienen osan entisistä voimistaan, tai vaipumalla eräänlaiseen horrostilaan, josta se herää kun sen palvojien määrä on taas kohonnut riittävän korkeaksi[1].

Jumalten keskeisimpiä esiintymisalueita Universumissa ovat Taivas, Helvetti, Kurimus, Valis ja Limbus-vuori.

Olemus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalilla on lähes aina yksi tai useampi konsepti, ilmiö tai asia, jonka jumalia ne ovat. Näitä vastuualueita kutsutaan yhdessä ja erikseen jumalan portfolioksi. Jumalilla on portfoliostaan riippuen erilaisia sen alle kuuluviin konsepteihin liittyviä voimia ja erikoiskykyjä, ja usein myös niiden muut voimat ja persoonallisuus peilaavat niiden portfolion ominaisuuksia. Tässä on kyse osaksi brändäyksestä, osaksi jumalan henkilökohtaisista mieltymyksistä, ja osaksi olemuksellisen tason integraatiosta. Jumalille, varsinkin voimakkaammille, kertyy usein huomattava määrä erilaisia enemmän tai vähemmän toisiinsaliittymättömiä portfolioelementtejä.

Etenkin voimakkaammilla jumalilla on usein useampia aspekteja, eräänlaisia sivupersoonoja tai rooleja, joiden kautta samaa jumaluutta voidaan palvoa useiden eri asioiden jumalana eri paikoissa tai rinnan. Aspektit ovat jumalaan epäsymmetrisessä suhteessa: aspekti on yhtä kuin jumala, mutta jumala ei ole mikään yksittäisistä aspekteistaan, vaan kaikkien aspektiensa kokonaisuus.

Jumalia ei tule sekoittaa personifikaatioihin, jotka toimivat samankaltaiselta pohjalta. Personifikaation ja jumalan ero voidaan tiivistää siten, että jumala on voimakas olento ja personifikaatio voima, joka on olento. Personifikaatiot eivät tarvitse palvontaa eivätkä yleensä välitä palvojista.

Puolijumalat ovat jumalten puoliverisiä jälkeläisiä, joilla on jumalaista vanhempaansa heikompia jumalvoimia, mutta jotka eivät tarvitse palvontaa pysyäkseen hengissä. Puolijumala on ruumiillinen, jos sen ei-jumalaisella vanhemmalla on ollut ruumis. Puolijumalalliset henkiolennot ovat mahdollisia, mutta harvinaisempia.

Epäjumala on nimitys olennolle, joka toimii kuten jumala, mutta ei ole sellainen. Epäjumalat ylläpitävät usein kultteja tai uskontoja, joiden jäsenten antavat palvoa itseään ja saavat rajallisesti lisävoimaa niille osoitetusta palvonnasta, mutta eivät ole riippuvaisia siitä kuten aidot jumalat. Esimerkiksi monet Helvetin eri piirejä hallitsevat demonit katsotaan epäjumaliksi.

Suuntaumusjumalat ovat jumalia, jotka ovat sitoutuneet jonkin Suuntaumuksen palvelukseen. Ne saavat voimaa omien palvelijoidensa lisäksi tämän suuntaumuksen perusvoimasta, eivätkä näin ollen ole yhtä riippuvaisia palvojistaan kuin muut jumaluudet.

Pantheon on joukko jumalia, jotka ovat lyöttäytyneet yhteen muodostaen yhden polyteistisen kokonaisuuden, minkä ansiosta pantheonin kaikki jumalat saavat osansa tietyn uskonnon palvonnasta. Merkittäviä pantheoneja ovat mm. kreikkalainen pantheon, egyptiläinen pantheon ja viikinkipantheon. Saman pantheonin jumalten ei tarvitse kuulua samaan suuntaumukseen, ja yhteen pantheoniin voikin kuulua esimerkiksi sekä hyviä että pahoja jumalia.

Jumalat saavat voimansa neljästä lähteestä:

  • Usko on olentojen tietoisuutta jumaluuden olemassaolosta ja attribuuteista. Uskolla on eri tasoja, samalla tavoin kuin sisämaassa ja rannikolla asuva olento voivat molemmat "uskoa" mereen, mutta jälkimmäinen selvästi enemmän. Jumalat jakavat tämän voimanlähteen egregorien ja personifikaatioiden kanssa, ja se muodostaa jumalaisen ravintopyramidin pohjan.
  • Palvonta on uskoa voimakkaampi ja keskitetympi voimavara, jota sielulliset olennot tuottavat kontaktissa jumaluuden kanssa. Palvonta voi olla spontaania tai meditatiivista, mutta tyypillisemmin sitä kanavoidaan rukouksen sekä erilaisten riittien ja menojen kautta. Suurin osa tyypillisen jumalan seuraajista palvoo tätä vain hetkittäin, näiden palvontamenojen aikana. Kiihkeämmät seuraajat, joilla on jumalaan henkilökohtaisempi suhde, kuten ylipapit ja elävät pyhimykset, paitsi kykenevät tuottamaan suurempia määriä palvontaa, myös tuottavat sitä jatkuvasti pieniä määriä. Palvonnalle on ominaista olennon sielun tasolla koettu kokemus jumalan läsnäolosta ja olemassaolosta palvojaa suurempana, tämän ylittävänä olentona. Siihen liittyvä tunnelataus on toissijainen: "tavalliseen" palvontaan liittyy tyypillisesti ilon tai hartauden tunteita, mutta toiset jumalat ovat erikoistuneet hyödyntämään pelkoa tai muita voimakkaita tunteita[2]. Palvonta on jumalille olennainen voimavara, jota muut metaolennot eivät kykene hyödyntämään[3]. Jumala, johon uskotaan, mutta joka ei vastaanota kylliksi palvontaa, on vaarassa taantua pelkäksi egregoriksi.
  • Uhraus on voimaa, jota jumalan seuraajat luovuttavat tälle. Uhrit voivat ottaa hyvin monenlaisia muotoja riippuen jumalan mieltymyksistä, tarpeista, ja kyvystä hyödyntää niitä: toisinaan voi merkitä uhri itsessään aineellisena objektina, joka luovutetaan jumalan haltuun, toisinaan se arvo, joka uhrilla on sen luovuttavalle olennolle, ja toisinaan uhrataan jotakin metafyysista, kuten veriuhrien kohdalla elinvoimaa. Kaikkein perustavanlaatuisin uhri on vaiva, jota olennot näkevät tehdessään jotakin jumalan hyväksi. Jumala tai sen palvelusolennot vastaanottavat uhrin, oli se missä muodossa hyvänsä, ja säilövät sen tai konvertoivat sen käyttökelpoisempaan muotoon. Toisin kuin usko ja palvonta, ei uhraus sinällään ole jumalille välttämätöntä, ja jotkin jumalat eivät vastaanota lainkaan uhreja[4], mutta se on hyvin käyttökelpoinen voimavara, josta jumalat voivat ammentaa lisähönkää tarvittaessa, ja kyky hyödyntää uhreja tällä tavoin on yksi jumaluuden tuntomerkeistä.
  • Sielut, joihin jumala on muodostanut yhteyden, toimivat passiivisessa suhteessa ankkureina, jotka sitovat jumalan olemassaoloon, sen lisäksi että voivat tuottaa uskoa ja palvontaa. Helpoin tapa luoda side jumalan ja kuolevaisen sielun välille on erilaisissa initiaatioriiteissä, kuten kasteessa, mutta hyvin monet tekijät vaikuttavat siteen olemassaoloon ja vahvuuteen. Esimerkiksi lapsena jonkin jumalan kultin jäseneksi otettu olento, joka sittemmin on kääntynyt kultin viholliseksi, todennäköisesti katkaisee samalla siteensä; ja toisaalta jumalaan hyvin intohimoisesti suhtautuva olento, joka ei kuitenkaan kuulu tämän kulttiin tai tietoisesti palvo tätä, saattaa silti kyetä muodostamaan tähän siteen spontaanisti. Olennon kuollessa tämän sielu päätyy todennäköisemmin sille jumalalle tai pantheonille, johon se on voimakkaimmin sidottu. Tuonpuoleisissa olevat sielut ovat jumalille useimmiten arvokkaampia kuin elävät, sillä ne paljon vähemmän alttiita siteen heikkenemiselle tai katkeamiselle, ja tämän vuoksi useimmat jumalat pyrkivätkin keräämään uskollisten seuraajien sieluja kotiulottuvuuksiinsa eräänlaiseksi metafyysiseksi patteriksi.

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalat jaoitellaan voimien ja palvojien määrän, jotka jumalilla seuraavat hyvin tarkasti toisiaan, mukaan viiteen ryhmään:

  • Mahtijumalat, ylin ryhmä, käsittää kaikkein voimakkaimmat jumaluudet, joiden palvonta tunnetaan lähes kaikissa Universumin kolkissa. Palvojien määrän mittaaminen on tällä tasolla turhaa. Mahtijumalat ovat voimiltaan biskatamatar- tai mainor-tasoisia.
  • Valtajumalat yltävät lähelle mahtijumalia voimissa ja palvojien määrässä, mutta heidän voimansa eivät ole aivan yhtä suuret eivätkä kulttinsa aivan yhtä laajat. Voimiltaan he ovat ylemmän biskamatarin tasoisia. Valta- ja sitä ylempien jumalien välillä ei ole huomattavia päällekkäisyyksiä; tätä alemmilla asteilla saman asian jumalia voi olla useampi, jolloin ne toimivat eri alueilla.
  • Ylemmät jumalat ovat luokittelujärjestelmässä keskellä, mutta silti useimpien kuolevaisten näkökulmasta lähes kaikkivoipia. Odinin ja Jahven kaltaiset jumaluudet kuuluvat tähän ryhmään. Kultit ovat edelleen valtavan suuria, mutta rajoittuneet jollekin maailmankaikkeuden alueelle. Voimiltaan ylemmät jumalat ovat biskamatarin tasoisia.
  • Alemmat jumalat ovat huomattavasti ylempiä jumalia runsaslukuisempia. He voivat olla ylempiin jumaliin verrattavissa olevia mutta vähemmän keskeisiä jumaluuksia tai kapeampien konseptien tai pienemmille alueille rajoittuneiden kulttien jumalia. Alempien jumalten palvojien määrä mitataan edelleen yleensä vähintään miljoonissa ja he kykenevät tarvittaessa rankaisemaan kaupunkeja ja valtioita jumalallisella tulella, voimien ollessa biskamatarin ja biskatarin välimaastossa.
  • Pienet jumalat ovat heikkoja jumaluuksia, jotka edustavat hyvin kapeita tai arkipäiväisiä konsepteja tai tunnetaan hyvin pienellä alueella. Esimerkiksi erilaiset kotijumalat ja paikkojen ja asutuskeskusten suojelusjumalat kuuluvat tähän luokkaan. Palvojia saattaa olla miljoonia tai vain muutamia satoja, ja voimat ovat yleensä biskatarin alemmilla asteilla.

Puolijumalia ja epäjumalia ei yleensä lasketa tämän luokituksen piiriin. Myöskään sillä, onko tietty jumala liitossa jonkin Suuntaumuksen kanssa tai ei, ei ole suoraa vaikutusta jumalan asemaan luokituksessa.

Jumalia voidaan voima- ja valtaluokituksen ohella luokitella myös niiden iän perusteella. Useamman yhtä mahtavan jumalan keskinäinen nokkimisjärjestys perustuu usein jumalten ikään - vanhempi ja kokeneempi jumala ottaa johdon. Jumalilla on yleisesti kolme karkeaa ikäluokkaa:

  • Muinaiset jumalat ovat peräisin Mahtien Mittelöä edeltävältä ajalta. Ktooniset Voimat ovat eräitä harvoista tähän päivään asti elinvoimaisina selvinneistä muinaisista jumalista.
  • Vanhat jumalat ovat peräisin Mahtien Mittelön ajalta.
  • Nuoret jumalat ovat peräisin Mahtien Mittelön jälkeisiltä ajoilta. Nimestään huolimatta nuoret jumalat voivat siis olla jopa parin kokonaisen universumisyklin ikäisiä, mikä on kuolevaisten näkökulmasta ikuisuus.

Voimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalat ovat, pieniä jumalia lukuunottamatta, yleensä äärimmäisen voimakkaita olentoja. Lajina jumalten voimakkuusarvo on epävirallisesti S. Jumalat hallitsevat usein taikuutta ja psioniikkaa, ja jumaluus itsessään tuo mukanaan tiettyjä luontaisia kykyjä. Näihin kuuluvat mm.

  • Luominen: Jumalat voivat luoda ainetta ja jopa sieluja tai elämää "tyhjästä" jumalvoimaansa keskittämällä.
  • Ihmeiden tekeminen: Toinen jumalille ominainen voima on kyky taivuttaa todellisuutta siten, että epätodennäköiset asiat käyvät toteen.
  • Sieluihin vaikuttaminen: Jumalat kykenevät vaikuttamaan palvojiensa sieluihin, ja pystyvät esimerkiksi määräämään niille sijoituspaikan kuoleman jälkeen. Tämä toimii samalla periaatteella ja samalta juridiselta pohjalta kuin demonien asiakkaidensa kanssa joskus tekemät sopimukset. Useimmat jumalat sijoittavat uskontoonsa kuuluviden kuolleiden sielut omaan ulottuvuuteensa, mutta esimerkiksi Jahve on ottanut tavakseen lähettää pahoiksi katsomansa sielut Satannaan, Helvetin ensimmäiseen kuiluun, mitä monet muut jumalat pitävät hyvin takaperoisena ja typeränä toimintana. Jumalilla on myös kyky vaikuttaa sielujen perusrakenteeseen niin, että niiden edustama rotu muuttuu esimerkiksi ihmisestä piruksi, mutta tämä vaatii, että alkuperäsielu on tarpeeksi vahva kestääkseen tällaisen kovakätisen muuntelun ja että jumalalla on tarpeeksi suuret voimat ja vahva kontakti muunneltavaan sieluun.
  • Portfolion hallitseminen: Jumalilla on kyky tietyissä rajoissa ohjailla ja hallita portfolionsa piiriin kuuluvia olioita ja ilmiöitä. Esimerkiksi merenjumala saattaisi kyetä manipuloimaan merivirtoja, nousu- ja laskuvesiä, aaltoja, jne.
  • Iättömyys: Jumalat eivät vanhene.
  • Olemassaoloon palaaminen uskon voimalla: Vaikka jumalan onnistuisikin jotenkin tuhoamaan, sen palvojien usko palauttaisi sen takaisin henkiin. Parempi tapa päästä eroon jumalasta onkin tappaa sen palvojat.
  • Regeneraatio: Jumaluuteen sisältyy edellämainitun myötä jumalaisen tason regeneraatio.
  • Ruumiittomuus: Jumalat ovat luonnollisessa muodossaan henkiolentoja, jotka voivat halutessaan luoda itselleen haluamansa kaltaisen fyysisen ruumiin. Tämä ruumis on jumalalle täysin merkityksetön, ja sen tuhoaminen pelkkä väliaikainen hidaste.
  • Kuolemattomuus: Yllämainittujen ominaisuuksien vuoksi jumalten katsotaan olevan tyyppien 1, 3, 4 ja 7 kuolemattomia.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Älykäs jumala varmistaa heräävänsä ennen pitkää jättämällä jälkeensä runsaasti hämäriä kirjoituksia ja muita vihjeitä, joissa luvataan valtaa, voimaa ja rikkauksia sille, jonka onnistuu herättää jumala horroksestaan.
  2. Pelkoa syövää jumalaa on helpompi "palvoa" tahtomattaan. Tällä on sekä etunsa että haittansa näille jumalille, jotka voivat ekstrahoida niin paljon palvontaa kuin vain kykenevät kaappaamaan uhreja, mutta joiden papit ja akolyytit tuottavat vähemmän palvontaa kuin nämä uhrit.
  3. Jos olento oppii hyödyntämään palvontaa voimavarana, on tämä tavallisesti askel kohti jumalaksi askendoitumista.
  4. Lukuunottamatta jumalan palvontamenoihin liittyvää implisiittistä uhria.